Täällä taas

Ei, en suinkaan jäänyt Suomeen, vaikka olen blogin puolella hiljaiseloa viettänytkin. Aika on vaan kulunut pelottavan nopeasti, ja koko ajan on muka ollut parempaa tekemistä kuin näpytellä tietokonetta postauksia. Kuvat latasin kyllä melkein heti tammikuun alussa Belgiaan saavuttuani, ja koska niiden tuskallisen hidas lataaminen Bloggeriin on suurin syy harvaan postaustahtiin, annan näiden nyt olla, vaikka joulukuvien katselu reilun kuukauden myöhässä tuntuukin typerältä. Ehkä saan postauksen julkaistua ennen kuin tammikuu vaihtuu helmikuuksi, niin oma saamattomuus hävettää hieman vähemmän. 

1. Joulukuusi, jossa en perheeni iloksi suostu katselemaan kuin punaisia ja hopeisia koristeita 2. Tämänvuotinen piparitalo 3. Jouluyön messu 4. Paketteja

Joululoma Suomessa oli virkistävää vaihtelua. Lentokoneen laskeutuessa Helsinki-Vantaalle olin vähän pettynyt, kun sää oli yhtää harmaa kuin Brysselissä, mutta onneksi maa muuttui valkoiseksi jo seuraavana päivänä ja sain valkoisen joulun. Vaikka joulu ei enää tunnukaan yhtä ihmeelliseltä kuin lapsena, en osaisi kuvitella viettäväni sitä muuten kuin kotona perheen ja muiden läheisten kanssa. Piparkakkutalo on pakko leipoa joka joulu, ja olen varma, että sen koristeluun kuluvien karkkien määrä kasvaa joka vuosi.

1. Joululahjaksi saamani Finlandia-voittaja (suosittelen!) ja vaahtokarkkikaakaota 2. Punnitse & Säästä -liikkeen valikoimia tulee toisinaan ikävä 3. Jumbon Cittarin täytetty patonki taas ei maistunutkaan niin hyvältä kuin muistin, olen tainnut tottua kuivempiin belgialaisversioihin 4. Legoleikkejä (syksyn aikana isoksi kasvaneen) kummipoikani kanssa

Välipäivät menivät osittain sairastellessa, mutta ehdin kuitenkin nähdä monia kavereita. Ehdin muun muassa tsempata nyt jo Chicagossa au pairina asustelevaa Saraa ja pelata lukiokavereideni kanssa elämäni pisimmän Trivial Pursuit -pelin. Kävin myös työpaikalla moikkaamassa työkavereita ja huomasin muutaman päivän päästä olevani itsekin tiskin takana kädet jauhoissa. Hyvää muistinvirkistystä ennen kesällä koittavaa paluuta.

Aina yhtä kaunis Helsinki. Brysselissä voitaisiin muuten ensi vuonna ottaa mallia pääkaupunkimme jouluvaloista.

Lisäksi oli käytävä ihastelemassa talvista Helsinkiä. Kadut tuntuivat aiempaa leveämmiltä ja autiommilta, mutta muuten kaikki vaikutti olevan ennallaan. Seutulipun hinnan maksaminen kirpaisi enemmän kuin ennen, kun Belgiassa samalla summalla pääsee maan sisällä minne tahansa. Kuullessani turistien puhuvan ranskaa Stockmannin edessä nököttäneillä joulumarkkinakojuilla teki mieli osallistua keskusteluun, mutta ihan niin epäsuomalaiseksi en vielä ole tullut, että olisin rohjennut. 

1. Lunta lähtöpäivänä 2. Tätä näkymää ei oikeastaan ole ikävä, Tikkurila uuden vuoden aattona 3. Tapaus kadonnut matkalaukku 4. Tunsin olevani kotona

Lähdin takaisin jo pian uuden vuoden jälkeen, sillä kielikurssit odottivat. Työt alkoivat vasta muutamaa päivää myöhemmin, ja ennen joulua pahimmassa koti-ikäväaallokossa velloessani olin varma, etten kykenisi astelemaan Brysselin-koneeseen ennen aikojaan vain muutaman pahaisen ranskantunnin takia. Parin viikon pyrähdyksen aikana huomasin kuitenkin, että vaikka rakastan monia asioita Suomessa, olivat aika ja etäisyys ehkä kullanneet muistot. Vaikka suomalaista ruokakauppaa, asiakaspalvelua ja suomalaisten kollektiivista juroutta on ajoittain ikävä, näyttää kevät Brysselissä oikeastaan aika valoisalta. Suomi ja rakkaat ihmiset odottavat kyllä.

Paluu ei silti sujunut aivan kivuttomasti. Minulla oli lentokoneen vaihto Kööpenhaminassa, eikä vaihtoaikaa ollut kuin 35 minuuttia. Lentokoneen tankkaajan odottelun vuoksi lähdimme Helsingistä 40 minuuttia myöhässä, joten odotuksen jatkolennolle ehtimisestä eivät olleet kovin korkealla. Loppujen lopuksi laskeuduimme Kastrupin kentälle viisi minuuttia ennen jatkolennon lähtöä, ja juoksemalla ehdin seuraavaan koneeseen. Matkalaukku ei ehtinyt, joten Brysselissä löysin itseni tekemästä selvitystä kadonneesta matkatavarasta. (Ja puhumasta ruotsia erään toisen epäonnisen kanssa, joka kuunteli puhettani hämmentyneenä ja totesi, että aksenttini perusteella en kyllä ole Suomesta enkä Ruotsista. Mikähän siinä on, ettei kaunis riikinruotsalainen puhetapa vain ota tarttuakseen?)

Matkatavarat luvattiin toimittaa seuraavana päivänä. Ihan niin helposti en niitä kuitenkaan saanut. Soitin löytötavaratoimistoon pariin otteeseen, ja sieltä vakuuteltiin, että kuljetuspalvelu soittaisi minulle. Parin päivän päästä sain viestin, että löytötavaratoimistolla oli sekä väärä puhelinnumero että osoite. Jotenkin ymmärtäisin, että sanellessa tulee virheitä, mutta olin kirjoittanut tiedot paperille, ja silti molemmat oli onnistuttu kopioimaan tietokoneelle väärin. Lähetin oikeat sähköpostitse, mutta koska mitään ei edelleenkään kuulunut, soitin puhelinpalveluun uudestaan ja annoin samat tiedot puhelimitse. Tiedot kirjannut nainen lupasi toimittaa ne välittömästi kuljetuspalvelulle. Kun en ollut saanut laukkuani vielä kuudenkaan päivän kuluttua, soitin vielä kerran. Pyysin saada numeron kuljetusfirmalle, ja sinne soitettuani selvisi, että löytötavaratoimisto ei ollut ikinä toimittanut oikeita yhteystietoja heille. Vaikka minua palvellut mies tuntui puhuvan sekaisin englantia ja flaamia, asia lähti sentään hoitumaan, ja sain matkalaukkuni parin tunnin kuluttua puhelusta. Sen osoitelapussa luki edelleen väärä kunta, mutta ainakin laukku tuli perille. Melkein viikon ruljanssi oli hyvä muistutus siitä, että seuraavan puolen vuoden aikana palvelua saa anella eikä asioiden hoituminen ole itsestäänselvyys.

1. Ulkojätskit tammikuussa 2. Hymyilytti 3. Suomi-tuliaisetkin löysivät viimein perille 4. Yritys terveellinen elämä, osa monta; ainakin jumppakengät lähtevät kyllä vanhempien mukana takaisin Suomeen

Laukkuepisodia lukuun ottamatta kaikki täällä on erittäin hyvin. Brysseliin oli mukava palata, ja sokkeloinen lentokenttä tuntui jopa melkein kotoistalta. Suomi-loman aikana olin salakavalasti rakastunut Brysseliin. Kaupunki näyttää oikeastaan ihan kauniilta, kun on oppinut sulkemaan silmänsä irtonaisilta katukiveyksiltä ja metroasemien toinen toistaan kammottavammilta väriyhdistelmiltä. Tuttuuden tunnetta lisää sekin, että yksittäisten tuttujen sanojen bongailun sijaan kykenen ymmärtämään kieltä oikeastaan aika hyvin. Se kieli on sitä paitsi niin kaunis, että viikonloppureissulla Saksassa tuli jo ikävä.

Elämä täällä on oikein mallillaan. Arkisin aika kuluu melko tasaisesti ranskaa opiskellessa ja töitä tehdessä. Reilumpaa isäntäperhettä saa hakea, ja tunnen olevani perheenjäsen. Olen löytänyt ihanan kaveriporukan, ja Brysselissä sekä sen lähikaupungeissa ja -maissa riittää tutkittavaa viikonlopuiksi. Ei ollenkaan hassumpi tapa viettää välivuosi.