Vielä kertaalleen Gent

Olen yrittänyt naputella kielipostausta iltana jos toisenakin, ja vaikka jutun juurta riittääkin - tai tarkemmin ajateltuna juuri siksi -, teksti ei vain ota muotoutuakseen. Ranska-avautuminen on kyllä tulossa, mutta aihe vaatii vielä sen verran sulateltavaa, että on helpompi aloittaa postaussuman purkaminen kevyellä matkakertomuksella.

Kuten olen ennenkin tainnut mainita, junamatkustaminen on Belgiassa puoli-ilmaista, ja kymmenen matkan raidepassi irtoaa alle 26-vuotiaalle reilulla viidelläkympillä. Sillä hinnalla saa suhata niin kauas, kuin maan rajojen sisällä suinkin pääsee (ei kovin kauas kylläkään, Belgia kun on pinta-alaltaan kovin pikkuinen). Käytin yhden passin jo syksyllä mutta arvelin, että toiselle tulisi käyttöä vuoden jälkimmäisellä puoliskolla. Lopulta pelottavan suurin osa viikonloppuvapaista kului kipeänä, opettamassa, ulkomailla tai ihan vaan hyviä säitä odotellessa, ja kotiinpaluu alkoi siintää lähempänä kuin halusin uskoakaan.  Niinpä loppuaika Belgiassa on juostu katsomassa sitä kaikkea, mitä on koko vuosi siirretty hamaan tulevaisuuteen, mutta kuluu se aika näinkin. Eipähän ainakaan ehdi tulla koti-ikävä, etukäteinen Belgia-ikävä kyllä senkin edestä.

Pari viikkoa sitten lähdin Annin kanssa kohti Gentiä. Keskiaikainen kaupunki oli vähintään yhtä ihana kuin viimeksikin. Gent oli värikkäitä taloja päätykolmioineen, ravintolalounasta kanaalinäköalalla, koristeellisia kirkkoja ja jykeviä kivilinnoja, historian havinaa veneajelun kyydissä, vahingossa löydetty kuvankaunis puutarha kukkaköynnösvirtelmineen, juuri sopivan äkkimakeaa valkosuklaajäätelöä auringonpaisteessa ja kauan odotettu kesä. Parastata Belgiaa siis ja ehdottomasti käymisen arvoinen paikka, jos Euroopan tälle laidalle sattuu.

Väri-ilottelua kanaalien kaupungissa

Toukokuun kolmas suurkaupunkivisiitti suuntautui Amsterdamiin. Olin käynyt kaupungissa jo lokakuussa eikä minun oikeastaan ollut tarkoitus palata sinne enää au pair -vuoteni aikana, mutta lopulta urheilutapahtuma kelpasi tekosyyksi lähteä käymään kanaalien kaupungissa toistamiseen. Color Run on viiden kilometrin hupijuoksu, jossa osanottajat saavat päälleen värijauhetta. Tapahtuma järjestettiin Brysselissä jo syksyllä, mutta silloin osallistuminen jäi jostain syystä väliin. Päätimme kaveriporukalla, että ottaisimme vahingon takaisin keväällä. Kävi ilmi, ettei värijuoksentelemaan pääsisi Amsterdamia lähempänä, mutta koska junayhteydet naapuriin toimivat ainakin teoriassa sutjakasti, uskalsimme ilmoittautua mukaan. 

Anni ja minä lähdimme matkaan varhain lauantaiaamuna. Heräämisen tuskaa lievensi hieman se, että melkein kolmen tunnin suoran junamatkan aikana ehtisi nukkua. Kaksi väsynyttä matkaajaa terästäytyi kuitenkin kummasti, kun korviin kantautui junan kovaäänisistä jotain "Hollannin rataverkkoon" ja "huoltotöihin" liittyvää. Tarkemmalla kuuntelulla selvisi, ettei Amsterdamiin matkalla ollut juna menisi lähellekään, vaan junaa oli vaihdettava kahdesti jossain päin Hollantia. Kolmikielisten kuulutusten ansiosta vaihtoasemien uppo-oudot nimet tulivat ainakin suunnilleen litteroiduiksi.

Vaihdoista huolimatta pääsimme perille aikataulussa. Lähdimme kävelemään hotellillemme ja samalla etsimään kevyttä lounasta ennen juoksua. Kustannus- ja aikatehokkaimmaksi vaihtoehdoksi osoittautui supermarketista haettu piknik-lounas kanaalin varrella.  Sen nautittuamme lähdimme suoraan hotellillemme, jossa huoneemme olikin yllättäen valmiina. 

Ennen (väri)juoksua

Erinäisten sattumusten summana (huomio itselleni: ota selvää, kummasta päästä puistikkoa juoksu alkaa) alkulämmittely tuli hoidettua hieman suunniteltua perusteellisemmin. Tapasimme jo edellisenä päivänä Amsterdamiin saapuneet kaverimme portilla ja ehdimme vielä hyvin viimeiseen yhteislähtöön.

Tapahtuma oli niinkin kilpailuhenkinen, että reitin varrelle oli järjestetty kuvauspaikkoja

Juoksussa ei otettu aikaa, ja tunnelma oli hyvin verkkainen. Oma porukkamme taisi olla hölkätessään reippaimmasta päästä, mikä tuntui vähän oudolta, kun Brysselissä lenkkeillessäni muut kiitävät ohitseni kepeästi. Hieman ennen maalia törmäsimme Liègessä asuvaan suomalaiseen vaihto-oppilaaseen, joka oli niin ikään matkustanut juoksun perässä naapuriin.

Maaliintuloalueella alkoi juhlinta, ja viimeistään silloin varmistettiin, että jokainen juoksija sai osansa värijauheesta. Sää oli sopivan lämmin ja järvenrantamiljöö tunnelmallinen, mutta päätimme silti vähitellen liueta paikalta.

Paikalle pystytetty vaahtopesukone vaikutti hulvattomalta mutta jäi kokeilematta, kun suuntasimme hotellille siistiytymään.

Kun värjätty maissitärkkelys oli huuhdottu viemäristä alas, oli aika lähteä illallistamaan. Päädyimme perihollantilaiseen ravintolaan, jossa tarjoiltiin herkullista kalaa. Lopun illasta pyhitimme oikeutetusti Euroviisuille, joista ei näin jälkikäteen ajateltuna jäänyt mieleen oikein mitään - sama juttu joka vuosi, mutta silti ainakin finaali on nähtävä.

Sunnuntaiaamuna suuntasimme Annin kanssa ensimmäiseksi hotellin läheiseen Vondelparkiin, joka muistutti kovasti lähipuistoamme Brysselissä. Meillä ei ollut päivälle sen kummempia suunnitelmia, ja aikamme aurinkoisesta säästä nautittuamme lähdimme raitovaunulla kohti keskustaa.

Hei ensimmäiseltä kadulta löytyi jänniä taloja kuvattavaksi. Voi värejä!

Kävelimme pikkuhiljaa kohti kanaaleita ja trendikästä Jordaanin kaupunginosaa. Alue pursuili suloisia kahviloita ja sympaattisia pikkuputiikkeja - sattumalta löysimme myös japanilaisen pitämän tekstiilikaupan, jossa myytiin yhtä sun toista suomalaista.

Lounaan suhteen päädyimme samanlaiseen ratkaisuun kuin edellispäivänä. Jos joskus pistäydytte Amsterdamissa, suosittelen katsastamaan Albert Heijnien valikoiman. Paikallisesta ruokakauppaketjusta saa ruokaisia salaatteja pilkkahintaan, ja kolmioleipä- ja smoothievalikoima on runsaampi kuin monessa kahvilassa konsanaan. Marketeissa on kuulemma myös ilmainen wifi, eipä tosin tullut testattua.

Lounaan jälkeen pyörähdimme nopeasti ostoskadulla ja kuvailimme kaupunkia, joka näyttäytyi henkeäsalpaavan kauniina, katsoi sitä sitten mistä suunnasta hyvänsä. Brysseliin paluu kirpaisi, mutta kipu laantui hieman, kun ajatteli, kuinka paljon lisäyöstä Amsterdamin hotellissa olisi joutunut pulittamaan. Ja ihan hostellissakin: jopa suurten sekadormien hinnat hätyyttelivät perushyvien hotellien taksoja. Kaikki halusivat osansa kuvankauniista kaupungista. Syystäkin.

Myös paluumatka oli tehtävä kolmessa osassa, ja kotiin päästyäni väsytti vietävästi. Maanantaiksi osunut pyhäpäivä  tuli tarpeeseen ja kuittasi vihdoin pitkän työputken ja suurkaupunkien jälkeensä jättämän univelan.

P.S. Hyvää juhannusta! Täällä Belgiassa sitä ei oikein vietetä, mutta tässä kylmyydessä ja harmaudessa voisi melkein kuvitella olevansa kotona.

Lontoo

Olin hädin tuskin ehtinyt kotiutua Pariisista ja purkaa matkalaukkuni (ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin viimeksi mainittu ei varsinaisesti lukeudu suosikkipuuhiini - vanhat vaatekerrat pyykkiin ja uutta tilalle, mitä sitä turhaan kaikkea muutaman päivän vuoksi purkamaan), kun oli jälleen aika suunnata kohti eteläistä rautatieasemaa. Tällä kertaa edessä oli neljä päivää Lontoossa.

Matkustin Pariisin tapaan myös Lontooseen isäntäperheeni kanssa, joten pelkästä lomailusta ei ollut kyse. Olin onneksi käynyt kaupungissa aikaisemminkin, mikä helpotti liikkumista ja suunnistamista, ja hyvällä etukäteissuunnittelulla ehdin nähdä suurin piirtein haluamani. Nyt kokonaan väliin jääneille museoille olisin kyllä voinut omistaa päivän tai parikin, mutta ainakin minulla on hyvä syy palata Lontooseen.

Saavuimme Lontooseen torstaina alkuiltapäivästä. Itse matka vei Eurostarilla pari tuntia, joskin lisäksi aikaa oli varattava turvatarkastuksiin ja rajamuodollisuuksiin.

Lontoo näyttäytyi vähemmän yllättäen harmaana ja koleana. Perille päästyämme perheeni lähti huoneistollemme, minä sadetta uhmaten keskustaan. Elättelin toiveita sateen taukoamisesta ja suuntasin ensimmäiseksi shoppailemaan. Punnan kurssi oli euroturistin näkövinkkelistä suorastaan surkea, mutta lähdin silti päättäväisesti Victoria's Secretille, Bootsiin ja Macille. 

Vaikka shoppailin hartaudella, sade ei ottanut laantuakseen. Rohkaistuin kuitenkin sen verran ulkoilmaan, että kävin nappaamassa muutamat pakolliset turistikuvat. Yksin liikkuessa kierros oli yllättävän nopeasti hoidettu.

Yllä oleva kuva on ehkä hehkein otos torstailta, mikä kertonee jotain sääolosuhteista. Pian kuvan ottamisen jälkeen alkoi jo hämärtää, ja suuntasin kohti metroa ja vuokra-asuntoamme. Pohjois-Lontooseen saavuttuani oli sen verran pimeää, että löysin oikean osoitteen lähinnä tuurilla. Sisälle astuessani eteisessä tervehti homeen haju ja peremmällä pistorasiat, joihin soveltuvia adaptareita kukaan ei ollut muistanut ottaa mukaan. Voihan Brittilä sentään. No, nenä tottui, ja kylpyhuoneesta löytynyt 230-volttinen pistorasia tuntui taivaan lahjalta.

Perjantai valkeni huomattavasti torstaita selkeämpänä. Hyvä niin, sillä olin töissä illalliseen asti, ja päivä kului huomattavasti mukavammin läheiseen puistoon rakennetussa tivolissa kuin sisätiloissa. Vapaalle päästyäni suuntasin kohti Camden Townia, jossa näin erästä peruskouluaikaista kaveriani. Näköjään piti matkustaa Lontooseen asti, että tapaaminen järjestyi.

Myös lauantai oli työntäyteinen. En edes tullut napanneeksi yhtään kuvaa, joissa ei näkyisi lapsia, joten mennään kuvitta siis. Vapaalle päästyäni olin sen verran väsynyt, että minttukuplasuklaa (on huutava vääryys, ettei sitä saa mantereelta) ja kirja houkuttelivat enemmän kuin tunnin yhdensuuntainen metromatka ja päämäärätön palloilu keskustassa, joten päätin jäädä suosiolla asunnollemme ja mennä ajoissa nukkumaan.

Sunnuntaina ehdin vielä perheen kanssa London Zoohon ennen kuin oli kiiruhdettava junalle. Yllättävän pieneksi osoittautuneen eläintarhan parasta antia olivat kirahvit - samassa tilassa yleisön kanssa juoksennelleista apinoista en sitten niin ilahtunutkaan.

Lontoossa riittää nähtävää, sitä ei käy kiistäminen, mutta muuten kaupunki ei tehnyt suurta vaikutusta. Ehkä edellisenä viikonloppuna nähty Pariisi tarjosi liikaa vastusta, sillä nelisen vuotta sitten muistan todella tykästyneeni kaupunkiin. Nyt tuntuu kovin kaukaiselta ajatukselta, että haaveilin silloin au pair -vuodesta Lontoossa.

Mutta se olikin ennen kuin rakastuin ranskaan se.

Pariisi

Olenko jo hehkuttanut, että Brysselin sijainti kartalla on likipitäen täydellinen? Jos lie kaipaankin merta, nopeat yhteydet Euroopan metropoleihin kompensoivat puutetta ansiokkaasti. Vai miltä kuulostaa se, että Pariisi on alle puolentoista tunnin päässä? Kun ne sikakalliit luotijunaliputkin kuuluvat työsyhde-etuihin, ei voi au pair valittaa.

Toukokuun suurkaupunkikierros alkoi Pariisilla. Kyseessä oli työmatka, mutta lasten kaitsemisesta huolimatta ehdin kiertää muutaman pakollisen Pariisi-kliseen ja vakuuttua siitä, että kaupunkiin on päästävä vielä uudelleen. (Lomalle - vakuutuin nimittäin siitäkin, että oli sittenkin ihan hyvä, etten päätynyt au pairiksi Pariisiin. Liian suuri, liian kaoottinen, liikaa ihmisiä. Koristeellisen arkkitehtuurin ja kauniisti soljuvan puherytmin olisin silti mielelläni tuonut mukanani Brysseliin.)

Saavuin Pariisiin perjantai-iltana ja majoittauduttuani lähdin metrolla kohti keskustaa. Tapasin Anna-Reetan Eiffel-tornin kupeessa, ja ehdimme napata muutamat kuvat ennen kuin aurinko painui horisonttiin. Kaupungin hiljalleen hämärtyessä oli aika lähteä illallistamaan, ja päädyimme Bastillen lähistölle intialaiseen ravintolaan.

Iltakävelyn fotogeenisin piste oli suurin piirtein tässä

Syötyämme kiertelimme vielä hetken öistä Pariisia. Pimeässä loistava Louvren pyramidi ei esiinny kuvissa edukseen, ja synkkä Seine on kännykän näytöllä, no, synkkä. Mustaa vettä ja rivi katulamppuja. Onneksi on Eiffel. 

Saavuimme paikalle juuri sopivasti nähdäksemme tasatunnein järjestettävän valoshow'n. Pian sen jälkeen olikin hipsittävä nukkumaan, sillä minua odotti lauantainen työpäivä ja Anna-Reettaa paluu eteläiseen Ranskaan.

Akkujen lataus kannatti, sillä seuraava päivä kului pitkälti töissä. Heräsin varhain linnunlauluun lasten sisäisen kellon vaateliaaseen soittoon, ja työt jatkuivat suunnilleen iltaseitsemään. Vahtivuoron vaihtuessa kirmasin kohti keskustaa ja sen kuuluisinta ostoskatua.

Edessä oli täsmäisku Sephoraan, taas. Mutta kun Les Champs-Élyséen legendaarisuus ja lippulaivamyymälän valikoima ja sitä rataa. Shoppailukokemus oli lähellä euforista myös kemikaalihuuruihin liittymättömistä syistä: saavutin erävoiton ranskan kielestä onnistuessani vertailemaan tuotteiden ominaisuuksia myyjän kanssa rehdisti ranskaksi. Vuoden aikana automaatioksi muodostunut eikiitosmäkattelenvaan-moodi on näköjään kytkettävissä pois päältä, jos niin haluan. Se keskustelun tuloksena valittu aurinkopuuteri oli muuten ominaisuuksiltaan oikein passeli. Aihetta juhlaan?

Sen jälkeen käväisin ottamassa pikaiset kuvat Riemukaaresta. Lienen puolueellinen, mutta Brysselin versio miellyttää silmää paljon enemmän.

Seuraavaksi otin suunnaksi Montmartren kaupunginosan ja sen Sacré Coeur -basilikan. Kirkko sijaitsee korkealla mäen päällä, ja sieltä avautuvat näkymät ovat kaiken kipuamisen arvoisia. Lämmin kevätilta, taivaanrannan vaaleanpunertavaksi värjäävä ilta-aurinko ja rytmikäs kitaramusiikki porrastasanteella selittänevät, miksi paikka on yksi suosikkejani Pariisissa.

Kiertelin vielä hetken lähikortteleita, mutta kahdentoista tunnin työrupeama vaati pian veronsa, ja päätin lähteä nutella-kookoscrêpen kautta nukkumaan. 

Olin Pariisissa alle kaksi vuorokautta ja siitäkin huomattavan osan töissä, mutta ehdin silti koluta kaikkein pakollisimman. Myönnettäköön kuitenkin, että olen vähän huono turisti, kun en kolmen Pariisin-reissuni aikana ole vieläkään nähnyt Mona Lisaa tai käynyt Eiffel-tornin huipulla. Ne jääkööt seuraavaan kertaan, samoin kuin ajatuksena kutkuttavan karmiva katakombikierros.