Viimeistä viedään

Lähden ihan kohta lentokentälle. Au pair -ura on muutaman tunnin kuluttua ohi. Olisi hirveästi sanottavaa ja silti samaan aikaan niin tyhjä olo, etteivät sormet tahdo löytää paikkojaan tietokoneen näppäimistöllä. Palaan purkamaan kokemusta sitten, kun olen saanut hetken sulatella asiaa ja arki Suomessa on asettunut taas uomiinsa. Totenpahan kuitenkin tähän hätään, että vuosi on tarjonnut paljon enemmän kuin olisin ikinä voinut kuvitella.

Viimeinen viikko on ollut täynnä haikeutta. Olen joutunut sanomaan heipat parille kaverille jo aiemmin keväällä, mutta oman au pair
-vuoden päättymisen alkaa sisäistää vasta sitten, kun miettii, mitä kaikkea pitäisi vielä tehdä. Kun yrittää aikatauluttaa asioita mutta joutuu myöntämään, ettei kalenteriin tule lisää päiviä, vaikka kuinka toivoisi. On yritettävä täyttää päivät äärimmilleen, on nukuttava Suomessa.

Viime päivinä olen loppusiivonnut, pakannut, purkanut, pakannut taas, istunut matkalaukun päällä, hajottanut matkalaukun vetoketjun, havahtunut miettimään omia kulutustottumuksiani tavaravuoren keskellä (miksi edelleen ostan näitä viskoosirytkyjä, joutavat eteenpäin), syönyt niin monta viimeistä Bryssel-herkkua että Suomessa on palattava ruotuun (turha toivo, lähetin jo ostoslistan äidille), paketoinut läksiäislahjan, kirjoittanut kiitoskorttia, miettinyt kuinka paljon kirjoitusvirheitä tulee jos tekstiä kirjoittaa kello kolmelta yöllä tunnekuohun vallassa, tajunnut etteivät faute d'orthographet enää merkitse, löytänyt uusia lempipaikkoja Brysselissä, syyttänyt itseni siitä etten löytänyt niitä aiemmin, hyvästellyt, halannut ja itkenyt. Olo on ollut samaan aikaan valtavan haikea ja äärettömän kiitollinen.

Kaivanut kameran esiin, liittynyt turistien riviin. Kuvannut sitä, minkä lukemattomat ohikulkumatkat ovat painaneet muistoihini. Tallentanut kaiken kameralle. Koti. Ei sitä tule kuvattua.

Iloinnut illan harmaudesta, tuleepahan totuudenmukaisia kuvia.

Kävellyt Mont des Artsilta alas kohti Grand' Placea, haistanut ranskalaisten käryn.

Todistanut keskustan hukkuvan roskapussien mereen, ihmetellyt jälleen touhun järjettömyyttä.

Hyvästellyt pissaavan pojan.

Miettinyt, miksi turistikojut ovat niin mauttomia.

Kuvaillut maailman kauneimmalla aukiolla. Tajunnut, että olen aina vain kävellyt läpi, en koskaan istahtanut maahan mukulakiville seuraamaan, kuinka turistit heiluvat selfie-keppiensä kanssa.

Syönyt viimeisen vohvelin ja istunut iltaa Brysselin kauneimmassa puistossa vuoden aikana uskomattoman tärkeiksi muodostuneiden ihmisten seurassa.

Käynyt vielä kerran kunnantalolla. Palauttanut belgialaisen henkilökorttini, tehnyt lähdöstä virallista.

Käynyt ihailemassa Mont des Artsia, jälleen. Hämmästellyt paikan taianomaisuutta. Voisinpa jäädä tänne.

Syönyt viimeisen patonkilounaan. Pettynyt, kun luottokahvilaketju oli vaihtanut lempipatonkini täysjyväleivän pieneen pehmeään pullaan. Tajunnut, ettei leipämakuni ole vuoden aikana belgialaistunut. Ajatellut, että on selvästi aika lähteä kotiin.

Kuvaillut näkymää kaupungin kattojen yllä.

Löytänyt rumasta maisemasta paljon kiinnostavaa.

Käynyt Neuhausin tehtaanmyymälässä, löytänyt uudet suklaasuosikkini, harmitellut ettei niitä myydä kuin kilon pakkauksissa. Ostanut tuliaisia, miettinyt mihin ne pakkaan.

Syönyt viimeisen aterian au pair -kavereiden kanssa ja päätynyt keskelle juhlivaa Grand' Placea. Nauttinut Emilian leipomaa mangojuustokakkua aukion liekehtiessä valomerenä. Käsittänyt olevani onnekas.

Ajatellut, että tämä on sittenkin aika komea tapa hyvästellä kaupunki. Tajunnut, että jotain minussa on muuttunut. Vielä jouluna pidin värivaloshow'ta lähinnä rumana, nyt en haluaisi sen päättyvän.

Syönyt viimeisen jäätelön. Miettinyt, että aussijätskiä tulee ikävä. Muistanut, että Suomen supermarketeissa on paremmat jäätelövalikoimat kuin missään muualla.

Mennyt viettämään viimeistä iltaa keskustaan. Hengittänyt Brysseliä ja yrittänyt ikuistaa kaiken kameraan.

Seisonut lempipaikassani katselemassa auringonlaskua.

Kiiruhtanut toiseen näköalapaikkaan ennen kuin aurinko katoaa taivaanrannan taa.

Katsellut ihmisiä, jotka saavat ihailla punertuvaa horisonttia kaikessa rauhassa tietäen, että heille se on olemassa vielä huomennakin. Kävellyt hiljaa pois, ottanut näköalahissin alempaan kaupunginosaan, löytänyt uusia sarjakuvaseiniä, kuullut yllättäen suomea. 

Kivunnut takaisin ylös, ihaillut jykevää oikeustaloa. 

Nauttinut kesäillan lämmöstä, päättänyt kävellä kotiin. Ohittanut kuninkaallisen aukion, kuninkaanlinnan ja -puiston. Olette kauniita. Kävellyt ohi EU-korttelin. Kiitos siitä, että olet olemassa ja tuot kaupungin täyteen ihmisiä eri puolilta Eurooppaa, minutkin. Alittanut riemukaaren, muistellut sen ylätasanteelta avautuvaa maisemaa. Katsahtanut Meroden asemalla jatkuvaan tietyöhön, tehnyt pienen mutkan ohittaakseni kuoppia reunustavat aidat. Kääntynyt kotiin, tallannut nukkuvia katuja, avannut kotioven viimeisen kerran. Yrittänyt pukea ajatukseni sanoiksi, kiitokset kortiksi. Mennyt viimeistä kertaa nukkumaan, kuunnellut eläinten ääniä pihamaalla. Herännyt, pakannut loputkin tavarani. Katsahtanut tyhjää huonettani, mitä minä enää täällä. Toivottanut hyvät huomenet ranskaksi. Havahtunut miettimään, etten tiedä, milloin saan seuraavan kerran puhua ranskaa. Ollut kiitollinen siitä, että ostin liian monta kirjaa, joita en ehtinyt lukea. Voi ranska. Vaihtanut läksiäislahjoja, halannut ja kiittänyt, pidättänyt kyyneleitäni vain huomatakseni etteivät muut edes yritä.

7 things I hate about you

Tänään on toiseksi viimeinen kokonainen päiväni Brysselissä, ja silti minä istun kotona koneella. Aurinko polttaa niin paahtavasti, että pohjoismaiseen ilmanalaan tottunut voi pahoin ja palaa hetkessä viisikymppisestä aurinkorasvasta huolimatta. Brysselissä riittäisi nähtävää vaikka toiseksi vuodeksi, mutta edes jotenkuten viileä kellarikerros houkuttaa huomattavasti kaupungin helteisiä katuja enemmän. Kotonakaan ei ole pulaa tekemisestä: on pakkausstressiä, on loppusiivousta, on läksiäislahja-askartelua. Sitten on vielä kasa blogitekstiluonnoksia, jotka on saatava ulos ennen Suomeen paluuta. Jatkan kyllä kirjoittamista kotonakin (tämän sanan kohdalla kurkkua kuristaa ja silmiin nousee jotain ylimääräistä, kovin tuttu tunne viime aikoina: havahdun huomaamaan, että on täysin luontevaa kirjoittaa kahdesta paikasta kotina), mutta on aiheita, joista kirjoittamista en halua enää lykätä. Niin kuin vaikka Belgia-elämästä valittaminen, kotoa (ei tästä tämänhetkisestä, mikä on ajatuksena kovin musertava) käsin kirjoittaessani onnistuisin vain hukuttamaan itseni kyynelten virtaan, kun olisi liian  ikävä Belgian pieniä hölmöyksiä.

1. Kaupat

Ensinnäkin ne aukioloajat: vain pienet ruokakaupat ovat auki sunnuntaisin, isoihin on turha yrittää. Ne pienet ovat sitten vastaavasti kiinni jonkun muun päivän. Koeta siinä sitten muistaa, mikä on suljettu tiistaisin ja mikä torstaisin. Vaatekaupat menevät kiinni aikaisin illalla, ja sunnuntaishoppailu on mahdollista vain muutamana päivänä vuodessa. Ja koska työssäkäyvät voivat tehdä ostoksia  käytännössä vain lauantaisin, Rue Neuve muuttuu kaupungin herättyä hitaasti puolelta toiselta vellovaksi ihmismereksi, jossa pääsee eteenpäin vain menemällä verkkaisesti  virran mukana. Se siitä tehoshoppailusta.

Auki joka päivänä ja pyhänäkin (paiti ai niin, ei torstaisin)

Ruokakaupassa vaaditaan sitten senkin edestä organisointitaitoja ja reaktiokykyä. Kassan loppupäästä puuttuvat erotuskapulat, ja omat ostokset pitäisi ehtiä pakata ennen maksamista, jottei seuraava asiaas joudu odottamaan. Ei ole kiva olla tien tukkeena ja vaivaksi, mutta yhtä lailla turhauttaa odotella yhden ostoksensa kanssa, kun edessä oleva pakkaa huolella ja hartaasti puolen kuun sapuskoja.

2. Asiakaspalvelu

Paikallinen palvelukulttuuri ei varsinaisesti nopeuta asiointia. Naurattaisi jos ei ärsyttäisi, että ranskankieliset muistavat taatusti rouvitella ja herroitella, mutta asioiden edistäminen käytännössä tuntuu olevan asiakaspalvelijoille täysin toissijaista. Kaupoissa palvelua saa odottaa, kun myyjillä on kiire juoruilla keskenään. Jätskikioskin myyjä menee myyntipuheessaan henkilökohtaisuuksiin. Lentokentän löytötavaratoimistossa luvataan kirkkain silmin kuu taivaalta tai ainakin matkalaukku kotiovelle, mutta edes puhelinnumeron toimittaminen kuljetusfirmalle ei onnistu. Maahanmuuttovirastossa ei osata alkeellisintakaan englantia. Palvelu menee luokattomuudessaan jopa hupaisan puolelle. Oli vaikea pitää naama peruslukemilla, kun vastaanottotyöntekijä totesi, ettei minun nimelläni ole aikaa henkilökortin hakemiseen, Lennalle sen sijaan on. Supisuomalaiseen sukunimeenikin oli eksynyt Z-kirjain. Sain lopulta hankittua henkilökortin ja vieläpä oikealla nimellä, kun vakuuttelin ensin hyvän tovin ranskaksi, että olen ihan oikealla asialla.

3. Lakot

Opin hyvin pian tänne muutettuani, mitä grève tarkoittaa. Etenkin syksyllä Belgiassa lakkoiltiin ja osoitettiin mieltä tuon tuosta. Milloin lakossa ovat metronkuljettajat, milloin opettajat, milloin koulun keittäjä, milloin koko julkinen sektori. Ainakaa oma kielikurssiopettajani ei edes tuntunut tietävän, miksi lakkoili, mutta c'est toujours bien de faire la grève, aina on hyvä lakkoilla.

4. Roskienkeruujärjestelmä

Roskapussit jätetään tiettynä päivänä tiettyyn kellonaikaan kadulle, ja jos hyvin käy, roska-auto poimii pussit kyytiin ohi ajaessaan. Huonompi juttu, jos satut olemaan muualla silloin, kun roskapussi pitäisi heivata tienposkeen (väärästä ajoituksesta saattaa rapsahtaa sakko) tai kokkaamaan kilometrien päähän lemuavaa kalaa kaukana roskienkeruupäivästä. Ehdoton pohjanoteeraus on hiljattain alkaneen biojätteen keräyksen toteutus: kerran viikossa haettava biojäte on jätettävä kadulla aikaisin aamulla, vaikka ainakin meidän korttelissamme keräys tapahtuu suunnillen puoli vuorokautta myöhemmin. Yllättävän usein koko päivän auringonpaisteessa kiehuneet pussit yksinkertaisesti unohdetaan poimia mukaan. Ei voi mitään, parempi onni ensi viikolla.

Cityketut tykkäävät, minä en. Eniten tyrmistyttää selitys sille, miksi jätteet heitetään kadulle: isot ulkoroskikset varastettaisiin. Varastettaisiin. Roskikset. Tai no, ovathan sellaiset kieltämättä aika kivoja.

5. Vesi

Kalkkinen vesi maistuu pahalta (totuuden nimissä makuun tottuu kyllä nopeasti, mutta eipä täkäläinen hanavesi silti kovin raikasta ole) ja jättää jälkensä lavuaareihin. Vesihanat ovat täynnä vaaleita läikkiä, ja kattiloita on turha laittaa astianpesukoneeseen, sillä kalkkitahrat saa kuitenkin hinkata irti käsin. Pyykinpesuainetta tarvitaan paljon, ja kodinkoneet rikkoutuvat herkästi. Kova vesi jättää hiukset kuiviksi ja karheiksi.

6. Jalkakäytävät

Tuntuu uskomattomalta, että katujen varsia reunustavat puut kyllä leikataan millintarkasti kuution muotoon, mutta jalkakäytävät saavat olla missä kunnossa tahansa. Täällä ei tulisi mieleenkään käyttää korkokenkiä, sateenvarjorattaat tuovat tarpeeksi lisähaastetta irtonaisten katukivien päällä taiteiluun ja kuoppien väistelyyn. Teiden surkeaa tilaa enemmän ärsyttävät kuitenkin ehkä niiden käyttäjät: jo valmiiksi kapeat kadut tukitaan vaappumalla puolelta toiselle sen verran ennakoimattomasti, ettei kukaan varmasti uskalla yrittää ohittamista. Keskimääräinen etenemistahti on sellainen, että sitä tuntee itsensä kilpakävelijäksi.

7. Ilmasto

Tiesin, että Belgiassa sataa useammin kuin joka toinen päivä. Tihkuun tottuu, ja olikin paljon epämieluisampi yllätys, kuinka paljon täällä joutuu palelemaan ja hikoilemaan. Talven harmaus ja sateisuus synkisti mielialaa, mutta kaikkein eniten tuskastuin jatkuvaan viimaan. Vaikka lämpötila olisi vain nollassa, mikään takki ei riitä, kun tuuli puskee sisään vaatekerrosten välistä. Suomen pakkanen on siitä lempeä, että se jäädyttää silmäripset ja punaa posket mutta ei kajoa vaatteiden alle.

Vallitseva helleaalto on ilmeisesti poikkeuksellinen näillä leveysasteilla, mutta valitanpa silti. Ei näissä kolmenkympin kieppeillä pyörivissä helteissä ole hyvä ihmisen olla. Olen huojentunut siitä, etten päätynyt yhtään etelämmäksi. Lauantaiksi on ennustettu pahimmillaan 37 lämpöastetta. Se pitäisi vielä kestää sulamatta ennen kuin illalla pääsen karkuun Suomeen.

Bonuksena mainittakoon kaikki ne pienet asiat, joita ei enää edes huomaa. Niin kuin vaikkapa ilman ajovaloja ajavat autoilijat, jotka näyttävät kaahavan päälle mutta pysähtyvät kuitenkin viime hetkellä aivan suojatien kynnykselle. (Tämä kultuuriero on ehkä hyvä tiedostaa, niin osaan välttää  jäämästä auton alle heti Suomeen palattuani.) Sitten on niitä juttuja, jotka ovat kaikessa ärsyttävyydessään niin absurdeja, että oikeastaan vain naurattaa. Tähän ryhmään lasketaan kai ovelta ovelle kiertelevät roskamiehet, jotka hakevat vuosittaisia joulubonuksiaan. Paras tipata, jos ei halua säilöä jätteitä kellarissaan viikkotolkulla. 

Oostende

Kesän saapumisen kunniaksi oli korkea aika totteuttaa kauan suunniteltu reissu Belgian rannikolle. Brysselissä olen ikävöinyt eniten vettä (sitä vähän piilossa olevaa kanavaa tai lähipuistojen rehevöityneitä lampia ei nyt lasketa), joten lähdin innolla matkaan, kun elohopea kipusi parinkymmenen asteen tietämille. 

Pienellä Belgialla riittää rantaviivaa. Kokonaan toinen asia onkin sitten se, paljonko rannikolla on nähtävää sen jälkeen, kun horisontin tuijottelu alkaa kyllästyttää, belgit kun ovat jostain kumman syystä keksineet pystyttää rantaan rumien kerrostalojen muurin. Harmaan laatikkorivistön tarkoitus lienee karkottaa sitkeinkin tunkeilija takaisin merelle - millään muulla rannikon tukkoon rakentamista on hankala perustella.

Belgian suosituimman rantakohteen Oostenden parhaaksi ja oikeastaan ainoaksi anniksi jäi meri. Aamupäivällä taivas oli harmaa ja merituuli puhalsi niin hyytävästi, että teki mieli kääntyä saman tien takaisin. Onneksi jaksoimme kuitenkin sinnitellä lounaan yli, sillä pilvipeiton alta esiin kuoriutunut aurinko lämmitti sen verran, että rantabulevardilla saattoi kävellä jäätymättä. Kun katsoi oikeaan suuntaan, näkymätkin olivat ihan kelvolliset. Sininen meri lumosi. Loppujen lopuksi heittäydyin niin hurjaksi, että talviturkki jäi Pohjanmereen. 

Lämmenneestä säästä huolimatta Oostende jätti kylmäksi. Alla olevien kuvien perusteella Oostendea voisi erehtyä luulemaan ihan söpöksi rantakaupungiksi, mutta totuus on, että purjeveneet ja rantakoppien valkoiset rivistöt ovat häviävän pieni osa maisemaa. Enimmäkseen rannikkoa hallitsevat kolmannen kuvan kaltaiset kerrostalot. Se on sääli, vaikka nähtävyys kai sekin sinänsä.