Viimeistä viedään

Lähden ihan kohta lentokentälle. Au pair -ura on muutaman tunnin kuluttua ohi. Olisi hirveästi sanottavaa ja silti samaan aikaan niin tyhjä olo, etteivät sormet tahdo löytää paikkojaan tietokoneen näppäimistöllä. Palaan purkamaan kokemusta sitten, kun olen saanut hetken sulatella asiaa ja arki Suomessa on asettunut taas uomiinsa. Totenpahan kuitenkin tähän hätään, että vuosi on tarjonnut paljon enemmän kuin olisin ikinä voinut kuvitella.

Viimeinen viikko on ollut täynnä haikeutta. Olen joutunut sanomaan heipat parille kaverille jo aiemmin keväällä, mutta oman au pair
-vuoden päättymisen alkaa sisäistää vasta sitten, kun miettii, mitä kaikkea pitäisi vielä tehdä. Kun yrittää aikatauluttaa asioita mutta joutuu myöntämään, ettei kalenteriin tule lisää päiviä, vaikka kuinka toivoisi. On yritettävä täyttää päivät äärimmilleen, on nukuttava Suomessa.

Viime päivinä olen loppusiivonnut, pakannut, purkanut, pakannut taas, istunut matkalaukun päällä, hajottanut matkalaukun vetoketjun, havahtunut miettimään omia kulutustottumuksiani tavaravuoren keskellä (miksi edelleen ostan näitä viskoosirytkyjä, joutavat eteenpäin), syönyt niin monta viimeistä Bryssel-herkkua että Suomessa on palattava ruotuun (turha toivo, lähetin jo ostoslistan äidille), paketoinut läksiäislahjan, kirjoittanut kiitoskorttia, miettinyt kuinka paljon kirjoitusvirheitä tulee jos tekstiä kirjoittaa kello kolmelta yöllä tunnekuohun vallassa, tajunnut etteivät faute d'orthographet enää merkitse, löytänyt uusia lempipaikkoja Brysselissä, syyttänyt itseni siitä etten löytänyt niitä aiemmin, hyvästellyt, halannut ja itkenyt. Olo on ollut samaan aikaan valtavan haikea ja äärettömän kiitollinen.

Kaivanut kameran esiin, liittynyt turistien riviin. Kuvannut sitä, minkä lukemattomat ohikulkumatkat ovat painaneet muistoihini. Tallentanut kaiken kameralle. Koti. Ei sitä tule kuvattua.

Iloinnut illan harmaudesta, tuleepahan totuudenmukaisia kuvia.

Kävellyt Mont des Artsilta alas kohti Grand' Placea, haistanut ranskalaisten käryn.

Todistanut keskustan hukkuvan roskapussien mereen, ihmetellyt jälleen touhun järjettömyyttä.

Hyvästellyt pissaavan pojan.

Miettinyt, miksi turistikojut ovat niin mauttomia.

Kuvaillut maailman kauneimmalla aukiolla. Tajunnut, että olen aina vain kävellyt läpi, en koskaan istahtanut maahan mukulakiville seuraamaan, kuinka turistit heiluvat selfie-keppiensä kanssa.

Syönyt viimeisen vohvelin ja istunut iltaa Brysselin kauneimmassa puistossa vuoden aikana uskomattoman tärkeiksi muodostuneiden ihmisten seurassa.

Käynyt vielä kerran kunnantalolla. Palauttanut belgialaisen henkilökorttini, tehnyt lähdöstä virallista.

Käynyt ihailemassa Mont des Artsia, jälleen. Hämmästellyt paikan taianomaisuutta. Voisinpa jäädä tänne.

Syönyt viimeisen patonkilounaan. Pettynyt, kun luottokahvilaketju oli vaihtanut lempipatonkini täysjyväleivän pieneen pehmeään pullaan. Tajunnut, ettei leipämakuni ole vuoden aikana belgialaistunut. Ajatellut, että on selvästi aika lähteä kotiin.

Kuvaillut näkymää kaupungin kattojen yllä.

Löytänyt rumasta maisemasta paljon kiinnostavaa.

Käynyt Neuhausin tehtaanmyymälässä, löytänyt uudet suklaasuosikkini, harmitellut ettei niitä myydä kuin kilon pakkauksissa. Ostanut tuliaisia, miettinyt mihin ne pakkaan.

Syönyt viimeisen aterian au pair -kavereiden kanssa ja päätynyt keskelle juhlivaa Grand' Placea. Nauttinut Emilian leipomaa mangojuustokakkua aukion liekehtiessä valomerenä. Käsittänyt olevani onnekas.

Ajatellut, että tämä on sittenkin aika komea tapa hyvästellä kaupunki. Tajunnut, että jotain minussa on muuttunut. Vielä jouluna pidin värivaloshow'ta lähinnä rumana, nyt en haluaisi sen päättyvän.

Syönyt viimeisen jäätelön. Miettinyt, että aussijätskiä tulee ikävä. Muistanut, että Suomen supermarketeissa on paremmat jäätelövalikoimat kuin missään muualla.

Mennyt viettämään viimeistä iltaa keskustaan. Hengittänyt Brysseliä ja yrittänyt ikuistaa kaiken kameraan.

Seisonut lempipaikassani katselemassa auringonlaskua.

Kiiruhtanut toiseen näköalapaikkaan ennen kuin aurinko katoaa taivaanrannan taa.

Katsellut ihmisiä, jotka saavat ihailla punertuvaa horisonttia kaikessa rauhassa tietäen, että heille se on olemassa vielä huomennakin. Kävellyt hiljaa pois, ottanut näköalahissin alempaan kaupunginosaan, löytänyt uusia sarjakuvaseiniä, kuullut yllättäen suomea. 

Kivunnut takaisin ylös, ihaillut jykevää oikeustaloa. 

Nauttinut kesäillan lämmöstä, päättänyt kävellä kotiin. Ohittanut kuninkaallisen aukion, kuninkaanlinnan ja -puiston. Olette kauniita. Kävellyt ohi EU-korttelin. Kiitos siitä, että olet olemassa ja tuot kaupungin täyteen ihmisiä eri puolilta Eurooppaa, minutkin. Alittanut riemukaaren, muistellut sen ylätasanteelta avautuvaa maisemaa. Katsahtanut Meroden asemalla jatkuvaan tietyöhön, tehnyt pienen mutkan ohittaakseni kuoppia reunustavat aidat. Kääntynyt kotiin, tallannut nukkuvia katuja, avannut kotioven viimeisen kerran. Yrittänyt pukea ajatukseni sanoiksi, kiitokset kortiksi. Mennyt viimeistä kertaa nukkumaan, kuunnellut eläinten ääniä pihamaalla. Herännyt, pakannut loputkin tavarani. Katsahtanut tyhjää huonettani, mitä minä enää täällä. Toivottanut hyvät huomenet ranskaksi. Havahtunut miettimään, etten tiedä, milloin saan seuraavan kerran puhua ranskaa. Ollut kiitollinen siitä, että ostin liian monta kirjaa, joita en ehtinyt lukea. Voi ranska. Vaihtanut läksiäislahjoja, halannut ja kiittänyt, pidättänyt kyyneleitäni vain huomatakseni etteivät muut edes yritä.