7 things I hate about you

Tänään on toiseksi viimeinen kokonainen päiväni Brysselissä, ja silti minä istun kotona koneella. Aurinko polttaa niin paahtavasti, että pohjoismaiseen ilmanalaan tottunut voi pahoin ja palaa hetkessä viisikymppisestä aurinkorasvasta huolimatta. Brysselissä riittäisi nähtävää vaikka toiseksi vuodeksi, mutta edes jotenkuten viileä kellarikerros houkuttaa huomattavasti kaupungin helteisiä katuja enemmän. Kotonakaan ei ole pulaa tekemisestä: on pakkausstressiä, on loppusiivousta, on läksiäislahja-askartelua. Sitten on vielä kasa blogitekstiluonnoksia, jotka on saatava ulos ennen Suomeen paluuta. Jatkan kyllä kirjoittamista kotonakin (tämän sanan kohdalla kurkkua kuristaa ja silmiin nousee jotain ylimääräistä, kovin tuttu tunne viime aikoina: havahdun huomaamaan, että on täysin luontevaa kirjoittaa kahdesta paikasta kotina), mutta on aiheita, joista kirjoittamista en halua enää lykätä. Niin kuin vaikka Belgia-elämästä valittaminen, kotoa (ei tästä tämänhetkisestä, mikä on ajatuksena kovin musertava) käsin kirjoittaessani onnistuisin vain hukuttamaan itseni kyynelten virtaan, kun olisi liian  ikävä Belgian pieniä hölmöyksiä.

1. Kaupat

Ensinnäkin ne aukioloajat: vain pienet ruokakaupat ovat auki sunnuntaisin, isoihin on turha yrittää. Ne pienet ovat sitten vastaavasti kiinni jonkun muun päivän. Koeta siinä sitten muistaa, mikä on suljettu tiistaisin ja mikä torstaisin. Vaatekaupat menevät kiinni aikaisin illalla, ja sunnuntaishoppailu on mahdollista vain muutamana päivänä vuodessa. Ja koska työssäkäyvät voivat tehdä ostoksia  käytännössä vain lauantaisin, Rue Neuve muuttuu kaupungin herättyä hitaasti puolelta toiselta vellovaksi ihmismereksi, jossa pääsee eteenpäin vain menemällä verkkaisesti  virran mukana. Se siitä tehoshoppailusta.

Auki joka päivänä ja pyhänäkin (paiti ai niin, ei torstaisin)

Ruokakaupassa vaaditaan sitten senkin edestä organisointitaitoja ja reaktiokykyä. Kassan loppupäästä puuttuvat erotuskapulat, ja omat ostokset pitäisi ehtiä pakata ennen maksamista, jottei seuraava asiaas joudu odottamaan. Ei ole kiva olla tien tukkeena ja vaivaksi, mutta yhtä lailla turhauttaa odotella yhden ostoksensa kanssa, kun edessä oleva pakkaa huolella ja hartaasti puolen kuun sapuskoja.

2. Asiakaspalvelu

Paikallinen palvelukulttuuri ei varsinaisesti nopeuta asiointia. Naurattaisi jos ei ärsyttäisi, että ranskankieliset muistavat taatusti rouvitella ja herroitella, mutta asioiden edistäminen käytännössä tuntuu olevan asiakaspalvelijoille täysin toissijaista. Kaupoissa palvelua saa odottaa, kun myyjillä on kiire juoruilla keskenään. Jätskikioskin myyjä menee myyntipuheessaan henkilökohtaisuuksiin. Lentokentän löytötavaratoimistossa luvataan kirkkain silmin kuu taivaalta tai ainakin matkalaukku kotiovelle, mutta edes puhelinnumeron toimittaminen kuljetusfirmalle ei onnistu. Maahanmuuttovirastossa ei osata alkeellisintakaan englantia. Palvelu menee luokattomuudessaan jopa hupaisan puolelle. Oli vaikea pitää naama peruslukemilla, kun vastaanottotyöntekijä totesi, ettei minun nimelläni ole aikaa henkilökortin hakemiseen, Lennalle sen sijaan on. Supisuomalaiseen sukunimeenikin oli eksynyt Z-kirjain. Sain lopulta hankittua henkilökortin ja vieläpä oikealla nimellä, kun vakuuttelin ensin hyvän tovin ranskaksi, että olen ihan oikealla asialla.

3. Lakot

Opin hyvin pian tänne muutettuani, mitä grève tarkoittaa. Etenkin syksyllä Belgiassa lakkoiltiin ja osoitettiin mieltä tuon tuosta. Milloin lakossa ovat metronkuljettajat, milloin opettajat, milloin koulun keittäjä, milloin koko julkinen sektori. Ainakaa oma kielikurssiopettajani ei edes tuntunut tietävän, miksi lakkoili, mutta c'est toujours bien de faire la grève, aina on hyvä lakkoilla.

4. Roskienkeruujärjestelmä

Roskapussit jätetään tiettynä päivänä tiettyyn kellonaikaan kadulle, ja jos hyvin käy, roska-auto poimii pussit kyytiin ohi ajaessaan. Huonompi juttu, jos satut olemaan muualla silloin, kun roskapussi pitäisi heivata tienposkeen (väärästä ajoituksesta saattaa rapsahtaa sakko) tai kokkaamaan kilometrien päähän lemuavaa kalaa kaukana roskienkeruupäivästä. Ehdoton pohjanoteeraus on hiljattain alkaneen biojätteen keräyksen toteutus: kerran viikossa haettava biojäte on jätettävä kadulla aikaisin aamulla, vaikka ainakin meidän korttelissamme keräys tapahtuu suunnillen puoli vuorokautta myöhemmin. Yllättävän usein koko päivän auringonpaisteessa kiehuneet pussit yksinkertaisesti unohdetaan poimia mukaan. Ei voi mitään, parempi onni ensi viikolla.

Cityketut tykkäävät, minä en. Eniten tyrmistyttää selitys sille, miksi jätteet heitetään kadulle: isot ulkoroskikset varastettaisiin. Varastettaisiin. Roskikset. Tai no, ovathan sellaiset kieltämättä aika kivoja.

5. Vesi

Kalkkinen vesi maistuu pahalta (totuuden nimissä makuun tottuu kyllä nopeasti, mutta eipä täkäläinen hanavesi silti kovin raikasta ole) ja jättää jälkensä lavuaareihin. Vesihanat ovat täynnä vaaleita läikkiä, ja kattiloita on turha laittaa astianpesukoneeseen, sillä kalkkitahrat saa kuitenkin hinkata irti käsin. Pyykinpesuainetta tarvitaan paljon, ja kodinkoneet rikkoutuvat herkästi. Kova vesi jättää hiukset kuiviksi ja karheiksi.

6. Jalkakäytävät

Tuntuu uskomattomalta, että katujen varsia reunustavat puut kyllä leikataan millintarkasti kuution muotoon, mutta jalkakäytävät saavat olla missä kunnossa tahansa. Täällä ei tulisi mieleenkään käyttää korkokenkiä, sateenvarjorattaat tuovat tarpeeksi lisähaastetta irtonaisten katukivien päällä taiteiluun ja kuoppien väistelyyn. Teiden surkeaa tilaa enemmän ärsyttävät kuitenkin ehkä niiden käyttäjät: jo valmiiksi kapeat kadut tukitaan vaappumalla puolelta toiselle sen verran ennakoimattomasti, ettei kukaan varmasti uskalla yrittää ohittamista. Keskimääräinen etenemistahti on sellainen, että sitä tuntee itsensä kilpakävelijäksi.

7. Ilmasto

Tiesin, että Belgiassa sataa useammin kuin joka toinen päivä. Tihkuun tottuu, ja olikin paljon epämieluisampi yllätys, kuinka paljon täällä joutuu palelemaan ja hikoilemaan. Talven harmaus ja sateisuus synkisti mielialaa, mutta kaikkein eniten tuskastuin jatkuvaan viimaan. Vaikka lämpötila olisi vain nollassa, mikään takki ei riitä, kun tuuli puskee sisään vaatekerrosten välistä. Suomen pakkanen on siitä lempeä, että se jäädyttää silmäripset ja punaa posket mutta ei kajoa vaatteiden alle.

Vallitseva helleaalto on ilmeisesti poikkeuksellinen näillä leveysasteilla, mutta valitanpa silti. Ei näissä kolmenkympin kieppeillä pyörivissä helteissä ole hyvä ihmisen olla. Olen huojentunut siitä, etten päätynyt yhtään etelämmäksi. Lauantaiksi on ennustettu pahimmillaan 37 lämpöastetta. Se pitäisi vielä kestää sulamatta ennen kuin illalla pääsen karkuun Suomeen.

Bonuksena mainittakoon kaikki ne pienet asiat, joita ei enää edes huomaa. Niin kuin vaikkapa ilman ajovaloja ajavat autoilijat, jotka näyttävät kaahavan päälle mutta pysähtyvät kuitenkin viime hetkellä aivan suojatien kynnykselle. (Tämä kultuuriero on ehkä hyvä tiedostaa, niin osaan välttää  jäämästä auton alle heti Suomeen palattuani.) Sitten on niitä juttuja, jotka ovat kaikessa ärsyttävyydessään niin absurdeja, että oikeastaan vain naurattaa. Tähän ryhmään lasketaan kai ovelta ovelle kiertelevät roskamiehet, jotka hakevat vuosittaisia joulubonuksiaan. Paras tipata, jos ei halua säilöä jätteitä kellarissaan viikkotolkulla.