Lontoo

Olin hädin tuskin ehtinyt kotiutua Pariisista ja purkaa matkalaukkuni (ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin viimeksi mainittu ei varsinaisesti lukeudu suosikkipuuhiini - vanhat vaatekerrat pyykkiin ja uutta tilalle, mitä sitä turhaan kaikkea muutaman päivän vuoksi purkamaan), kun oli jälleen aika suunnata kohti eteläistä rautatieasemaa. Tällä kertaa edessä oli neljä päivää Lontoossa.

Matkustin Pariisin tapaan myös Lontooseen isäntäperheeni kanssa, joten pelkästä lomailusta ei ollut kyse. Olin onneksi käynyt kaupungissa aikaisemminkin, mikä helpotti liikkumista ja suunnistamista, ja hyvällä etukäteissuunnittelulla ehdin nähdä suurin piirtein haluamani. Nyt kokonaan väliin jääneille museoille olisin kyllä voinut omistaa päivän tai parikin, mutta ainakin minulla on hyvä syy palata Lontooseen.

Saavuimme Lontooseen torstaina alkuiltapäivästä. Itse matka vei Eurostarilla pari tuntia, joskin lisäksi aikaa oli varattava turvatarkastuksiin ja rajamuodollisuuksiin.

Lontoo näyttäytyi vähemmän yllättäen harmaana ja koleana. Perille päästyämme perheeni lähti huoneistollemme, minä sadetta uhmaten keskustaan. Elättelin toiveita sateen taukoamisesta ja suuntasin ensimmäiseksi shoppailemaan. Punnan kurssi oli euroturistin näkövinkkelistä suorastaan surkea, mutta lähdin silti päättäväisesti Victoria's Secretille, Bootsiin ja Macille. 

Vaikka shoppailin hartaudella, sade ei ottanut laantuakseen. Rohkaistuin kuitenkin sen verran ulkoilmaan, että kävin nappaamassa muutamat pakolliset turistikuvat. Yksin liikkuessa kierros oli yllättävän nopeasti hoidettu.

Yllä oleva kuva on ehkä hehkein otos torstailta, mikä kertonee jotain sääolosuhteista. Pian kuvan ottamisen jälkeen alkoi jo hämärtää, ja suuntasin kohti metroa ja vuokra-asuntoamme. Pohjois-Lontooseen saavuttuani oli sen verran pimeää, että löysin oikean osoitteen lähinnä tuurilla. Sisälle astuessani eteisessä tervehti homeen haju ja peremmällä pistorasiat, joihin soveltuvia adaptareita kukaan ei ollut muistanut ottaa mukaan. Voihan Brittilä sentään. No, nenä tottui, ja kylpyhuoneesta löytynyt 230-volttinen pistorasia tuntui taivaan lahjalta.

Perjantai valkeni huomattavasti torstaita selkeämpänä. Hyvä niin, sillä olin töissä illalliseen asti, ja päivä kului huomattavasti mukavammin läheiseen puistoon rakennetussa tivolissa kuin sisätiloissa. Vapaalle päästyäni suuntasin kohti Camden Townia, jossa näin erästä peruskouluaikaista kaveriani. Näköjään piti matkustaa Lontooseen asti, että tapaaminen järjestyi.

Myös lauantai oli työntäyteinen. En edes tullut napanneeksi yhtään kuvaa, joissa ei näkyisi lapsia, joten mennään kuvitta siis. Vapaalle päästyäni olin sen verran väsynyt, että minttukuplasuklaa (on huutava vääryys, ettei sitä saa mantereelta) ja kirja houkuttelivat enemmän kuin tunnin yhdensuuntainen metromatka ja päämäärätön palloilu keskustassa, joten päätin jäädä suosiolla asunnollemme ja mennä ajoissa nukkumaan.

Sunnuntaina ehdin vielä perheen kanssa London Zoohon ennen kuin oli kiiruhdettava junalle. Yllättävän pieneksi osoittautuneen eläintarhan parasta antia olivat kirahvit - samassa tilassa yleisön kanssa juoksennelleista apinoista en sitten niin ilahtunutkaan.

Lontoossa riittää nähtävää, sitä ei käy kiistäminen, mutta muuten kaupunki ei tehnyt suurta vaikutusta. Ehkä edellisenä viikonloppuna nähty Pariisi tarjosi liikaa vastusta, sillä nelisen vuotta sitten muistan todella tykästyneeni kaupunkiin. Nyt tuntuu kovin kaukaiselta ajatukselta, että haaveilin silloin au pair -vuodesta Lontoossa.

Mutta se olikin ennen kuin rakastuin ranskaan se.